29.2.2016

Herra Wang on vihainen

Leikkaan vielä tässä toistaiseksi kokopäiväisesti Eveliina Pasasen hurmaavaa dokumenttielokuvaa Painiunelmia. Tätä varten ajattelin, että kyllä nyt jostain Metro Manilasta luulisi saavan helposti työhuoneen hyvällä tietokoneella ja oikeilla ohjelmilla, ettei tarvitsisi tällä läppärillä vääntää kotona.

Kyselin ja etsin internetin maailmasta vuokrapaikkoja. Löysin erään jälkituotantoyhtiön ainoana paikkana, joka vuokraa editointitiloja. Kokeilin onneani ja laitoin sähköpostia herra Wangille.

Herra Wang kyseli sähköpostilla tarkempia tietoja ja soitti pitkän puhelun. Oli kuulemma googlannut nimeni ja sanoi että teen mielenkiintoisia juttuja. Heillä olisi tarjota editti, johon kuuluu kovalevyt, kaksi assistenttia, teatteri... Sanoin että kuulostaa hyvältä mutta turhan pramealta meidän pienen budjetin opinnäytetyödokkariin. Herra Wang kertoi, tietenkin vasta keskustelun loppupuolella, että heillä perushinta on 7000PHP (140 euroa) päivä. Tähän hän riensi kertomaan, että laita vaikka viestillä paljon pystyisit maksamaan niin katsotaan!

Pohdin, että minulla ei olisi mitään saumoja kyseiseen paikkaan. Laitoin hänelle viestiä, että pystyisin ehkä juuri ja juuri maksamaan 1000PHP (20e) päivältä, mutta että minun kannattanee varmaan luovuttaa paikan suhteen. Ajattelin, että 1000 pesoakin olisi minulle liikaa, mutta en kehdannut ehdottaa mitään täysin naurettavaa hintaa. No, Herra Wang soittaa seuraavana päivänä. Hän oli puhunut pomonsa kanssa ja puolustanut minua: Kyllä me leikkaajat tarvitsemme työrauhan, meidän keskittyminen herpaantuu niin helposti! Hän antoi tarjouksen simppelistä editistä ( onneksi ilman assareita) tuhannella pesolla päivästä.

Ajattelen, että minun on kai pakko ottaa se. Onhan siinä hyvät puolensa vaikka onkin kallis. Viikon päästä Herra Wang lähettää sopimuksen ja ehdot. Minun on määrä aloittaa huomenna. Ystäväni Katipunanissa ihmettelevät, että onpa kallis. Ja kaukana, Makatissa! Sinne kestää ainakin puolitoista tuntia. Minua alkaa hermostuttaa. Ehkä tästä läheltäkin löytyisi toinen paikka.

Internetistä löydän Cubaosta pienen tuotantoyhtiön, joka tekee lähinnä videoita erilaisille hyväntekeväisyysjärjestöille. Tähän yhtiöön haluan tutustua! Jospa heillä olisi vaikka yksi tietokone vapaana... Soitan iltakahdeksalta, epäilen että vastaakohan kukaan. Vastaa kuin vastaakin. Minä selitän nopeasti tilanteeni. Nainen kuulostaa nihkeältä. Sitten hän kysyy: “Siis käsitinkö oikein, että sinä olet nunna?”

Minua naurattaa. Okei. Aloitetaanpas alusta. Ohjaajanainen haluaa auttaa kun kuulee, etten olekaan nunna. Minä yritän kysellä hinta-arviota, mutta hän haluaa keskustella ensin minun kanssani toimistolla seuraavana päivänä.

Seuraava päivä on myös se päivä, jolloin aloittaisin Makatissa. En ole tehnyt vielä minkäänlaista sopimusta, joten ajattelen tämän olevan vielä joustava suunnitelma. En viitsi soittaa Herra Wangille enää näin myöhään, vaan laitan hänelle viestiä: Anteeksi, mutta käyn katsomassa toista paikkaa joka on paljon lähempänä ja jonka löysin ihan yllättäen. Asiat eivät välttämättä toimi siellä, joten tulen mahdollisimman pian sinne Makatiin. Otan sinuun yhteyttä huomenaamulla.

Tuotantoyhtiö on pikkuruinen, mutta ihan tyylikäs huoneisto yhdellä huoneella ja keittiöllä. Se sijaitsee jättimäisessä condominiumissa keskellä Cubaota, valtatie EDSA:n varrella. Keski-ikäinen ohjaajanainen puhuu kovaa nauraen. Yhdellä koneella on Adobe Premiere, leikkausohjelma jota tarvitsen. “Se on 5.0. Mutta sehän on käytännössä se sama kuin ne uudemmat.” No, ei se ole. Asennan uusimman version. Kyselen hinta-arviota, mutta nainen sanoo, että katsotaan nyt, toimiiko kone. Lueskelen kirjaa dokumenttielokuvien teosta Filippiineillä, kunnes saan tekstiviestin herra Wangilta: “Minä tein parhaani auttaakseni sinua ja annoin sinulle hyvän tarjouksen. Minua on nyt loukattu syvästi. Sinulla ei ole enää asiaa tänne. Editointitilan saa nyt joku muu.”

Kenties on sittenkin parempi, etten työskennellyt herra Wangin kanssa.
Ohjelmien latauksessa kestää puoli päivää. Minulle tuodaan lohenpääkeittoa lounaaksi. Kokeillessani leikkausta kaikki toimii ihmeen hyvin. Ohjaajanainen tulee juttelemaan kanssani.

“Niin paljonkohan kahdeksan tunnin päivä tulisi maksamaan..?”
“Paljon sinä maksaisit?”
“Makatin paikka olisi ollut 1000 pesoa päivältä. Se on minulle liikaa.”
“1000 pesoa! Vai niin…”
Ohjaajanainen pudistelee päätänsä ja naureskelee hermostuneesti.
“Minä olisin pyytänyt ainakin 400 pesoa tunnilta. 1000 pesoa päivältä on ihan minimihintoja.”
“Vai niin… En ihan tiennyt hintatasoja täällä.”
“900 pesoa päivältä on ihan minimi. Ja sekin… Entä päivät? Meillä voi itse asiassa olla käyttöä tuolle koneelle.
“Voin työskennellä iltaisin ihan hyvin.”
“Ilmastointilaitekin maksaa.”
“En tarvitse ilmastointilaitetta. Täällä on liian kylmä jo nyt.”
“Ei ole mahdollista työskennellä ilman ilmastointilaitetta. Voit työskennellä nyt tämän päivän täällä mutta mieti mitä teet.”
Ohjaajanainen häipyy.

Minä saan työskenneltyä hyvin koko päivän, vaikka podenkin jalkojeni jäätymistä. Ohjaajanainen tulee takaisin.

“Kuule… katsoin kalenteria. Meillä on ihan hirveästi projekteja. Tarvitsemme tuota konetta.”
“Hyvä on. Ymmärrän. Ehkä minun budjetille on muutenkin parempi, että työskentelen läppärillä.”
“Olen pahoillani.”
“Ei se mitään, syy on minun. En tiennyt hintatasoja. Kiitos kuitenkin mahdollisuudesta!”

Seuraavana päivänä löysin tieni Gilmoreen, jonka useat ihmiset olivat maininneet etsiessäni yhtä tiettyä piuhaa. Kuulemma siellä sijaitsee kaikki tietokone-elektroniikka. Sitä löytyikin yhdestä rakennuksesta viiden kerroksen verran. Tulin kotiin tyytyväisenä isosta ja painavahkosta, käytetystä monitorista. Kyllä nyt pystyy jatkamaan, vaikka kuinka tekisi läppärillä!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti